3 HEBREALAISKIRJE LUKU 2 Epideiksis Kristologinen esitys

3 HEBREALAISKIRJE – LUKU 2 Epideiksis: Kristologinen esitys alkaa 1: 1 -14; 5: 1 -10 Kristologinen esitys jatkuu 2: 5 -18; 7: 110: 18 Sovellutus: 3: 1 -4: 16 Symboule: Välikehoitus: Kuulkaa 2: 1 -4; 5: 11 -6: 20 10: 19 -12: 29 Kirjeen loppu: 13: 1 -25

“Sentähden tulee meidän sitä tarkemmin ottaa vaari siitä, mitä olemme kuulleet, ettemme vain kulkeutuisi sen ohitse” (2: 1). Koska Jumala on puhunut ja puhuu, meidän on kuultava tuo sana tarkkaan eli otettava siitä vaarin. Kun Jumala viimeisenä aikana puhuu meille Pojassaan, meidän on myös käännyttävä puhujaan päin, jotta varmasti ja oikein kuulisimme, mitä meille julistetaan. Maailma on kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti melun ja hälinän paikka. Myös syntiset vietit ja tunteet hälisevät sisimmässämme pyrkien estämään kuulemisen.

“Sitä tarkemmin” on yhteydessä Jumalan puheen täydellisyyteen Pojassa Kristuksessa. Vanhan testamentin ajan sana oli puhuttu “enkelien kautta”. Kovakorvaisuus sille sanalle veti mukanaan “oikeudenmukaisen palkkansa” eli rangaistuksen. Niistä ankarin oli Jerusalemin hävitys ja kansan pääosan pakkosiirtolaisuus Mesopotamiaan 580 luvulla e. Kr. Hebrealaiskirje ei vielä tiedä, miten paljon ankarampi rangaistus oli lähivuosina lankeava Jerusalemin ja sen loisteliaan temppelin ja koko väestön osaksi.

On enempi kuin todennäköistä, että Juudan kovakorvaisuus Pojan julistukselle ja kansan hylkäystuomio olisi mainittu tuoreena varoittavana esimerkkinä, jos Hebr olisi kirjoitettu Jerusalemin hävityksen jälkeen. Tässä kohdassa varoittava kehoitus katsoo pelkästään taaksepäin, ei omaan aikaan, vaikka ei sanotakaan, mitä kaikkea “oikeudenmukainen palkka” tässä tarkoitti. Joka tapauksessa puhe on menneestä VT: n ajasta. UT: n armon ja lopun ajan vastuu on vielä suurempi: “Kuinka me voimme päästä pakoon, jos emme välitä tuosta niin suuresta pelastuksesta” (2: 3).

Pelastuksesta välittäminen on sidoksissa sanaan. Jeesus julisti sen ensin ja sitten apostolit: “Herra alkuaan julisti ja joka niiden vahvistamana, jotka olivat sen kuulleet, saatettiin meille” (2: 3). Hebr ei sano “lukekaa” vaan “kuulkaa”. Se viittaa myös Israelin “shema”uskontunnustukseen: “Kuule, Israel! Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi. Ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi” (5 Moos. 6: 4 -5). Sana on kirjoitettu, mutta se tekee varsinaisen työnsä saarnattuna.

“Jumala yhdessä heidän kanssaan todisti tunnusmerkeillä ja ihmeillä ja moninaisilla väkevillä teoilla ja jakamalla Pyhää Henkeä tahtonsa mukaan? ” (2: 4). Jeesus julisti Isän tahdon sekä alennuksen tilassa että ylösnousseena ja korotettuna Herrana. Jälkimmäisessä asemassa hän kutsui apostoli Paavalin ja antoi hänelle ilmestyksillä sanansa ja oppinsa. Tämä oppi havaittiin myöhemmin samaksi kuin muiden apostolien saama evankeliumi: “neljäntoista vuoden kuluttua, minä taas menin ylös Jerusalemiin. . . ilmestyksen johdosta ja esitin heille sen evankeliumin, jota julistan pakanain keskuudessa; esitin sen yksityisesti arvokkaimmille heistä” (Gal. 2: 2).

“Olinpa siis minä tai olivatpa he: näin me saarnaamme, ja näin te olette uskoon tulleet” (1 Kor. 15: 11). Jumala on nyt lopun aikana puhunut meille lihaan tulleessa (inkarnaatio) Pojassaan. Poika on antanut Isältä saamansa sanat valitsemilleen apostoleille, joiden kautta hän on perustanut pyhän seurakunnan eli kirkon, joka on hänen ruumiinsa ja sellaisena oikea ja lopullinen pyhä Jumalan temppeli: “Hänessä on teihinkin, sittenkuin olitte kuulleet totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin, uskoviksi tultuanne pantu luvatun Pyhän Hengen sinetti, ” (Ef. 1: 13).

Siksi on kuultava Jumalan sana. Kun melun , keskellä kuulemme nimeämme mainittavan, se vaatii meitä pysähtymään ja kääntymään äänen ja kutsujan suuntaan. Sitä tarkoitti Hebr: n kirjoittaja Rooman juutalaiskristityille: Seurakunnan edessä luetun kirjeen ääni on heille Kristuksen kutsu palaamaan uskoon ja tunnustukseen sijaan, että he lipuisivat huomaamatta Kristuksen ja ikuisen autuuden ohi vielä kovempaan tuomioon kuin olivat VT: n ankarat rangaistukset kovakorvaiselle Israelin kansalle. KUULKAA!

Enkelien kanssa näpertely poissa Kristuksen rististä ja sen häpeästä on hyödytön, koska tuleva, iankaikkinen maailma ei ole enkelien vaan Kristuksen, Jumala ja ihmisen alainen: “Sillä enkelien alle hän ei alistanut tulevaa maailmaa, josta me puhumme” (Hebr. 2: 5). Hebr vetoaa psalmiin 8: "Mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai Ihmisen Poika, että pidät hänestä huolen? Sinä teit hänet vähäksi aikaa enkeleitä halvemmaksi, kirkkaudella ja kunnialla sinä hänet seppelöitsit, ja sinä panit hänet hallitsemaan kättesi tekoja; asetit kaikki hänen jalkojensa alle" (2: 6 -8).

Psalmi 8 puhuu Aadamin luomisesta. Hebr puhuu uudesta Aadamista kuten Paavali toisaalla: “Ensimmäisestä ihmisestä, Aadamista, tuli elävä sielu; viimeisestä Aadamista tuli eläväksitekevä henki” (1 Kor. 15: 45). Nyt puhutaan uudesta Aadamista, Kristuksesta, Ihmisen Pojasta (2: 6), jonka alle kaikki on uskottu ja alistettu. …jalkojensa astinlaudaksi (ps. 110: ). Jeesus on ensimmäinen joka kokonaan täyttää ihmisenä Jumalan tarkoituksen hallita koko maailmaa. Hän ei jää yksin vaan vie suuren joukon veljiä mukanaan: “Sentähden, koska me saamme valtakunnan, joka ei järky, olkaamme kiitolliset ja siten palvelkaamme Jumalaa, hänelle mielihyväksi, pyhällä arkuudella ja pelolla” (12: 8).

Sitten siirrytään psalmin 110 tärkeään aiheeseen, että Jumala asettaa Siionin kuninkaan viholliset hänen jalkojensa astinlaudaksi (ps. 110: 1). Sama aihe on esillä Paavalin 1 Kor. 15: 25 -26: “Sillä hänen pitää hallitseman "siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle". Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema. ” Hebrealaiskirje tekee samalla tärkeän tarkennuksen: “asettaessaan kaikki hänen valtansa alle, hän ei jättänyt mitään hänen allensa alistamatta. Mutta nyt emme vielä näe kaikkea hänen valtansa alle asetetuksi. ”

Jae antaa kättä Jeesuksen sanalle Matt. 28: 18: “Minulle on annetu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. ” Kristus hallitsee kaikkea, vaikka siltä ei ihmisten lihan silmille näytä, paremminkin päinvastoin. Herramme valta tunnetaan ja tunnustetaan uskossa, ei vielä näkemisessä. Usko uskoo ja ikäänkuin näkee, miten Kristus Kaikkivaltiaana hallitsee kaikkea, pakottaa kaiken palvelemaan hänen valtaansa, tahtoansa ja kunniaansa. "Sinun suuren voimasi tähden sinun vihollisesi matelevat sinun edessäsi. Kaikki maa kumartakoon sinua ja veisatkoon sinun kiitostasi, veisatkoon sinun nimesi kiitosta” (Ps. 66: 3).

Jakeen 9 sisällön järjestys on epätavallinen. Kuolemansa kärsimys: Jeesuksen elämän kärsimykset huipentuivat ristiin (5: 7). Kun hänet oli kaikessa koeteltu, hänet kruunattiin kirkkaudella meidän välimieheksemme kirkkaudella ja kunnialla seppelöity (kts. Ilm. 5). Jumalan armosta (hän) oli kaikkien edestä joutunut maistamaan kuolemaa. Tuo Jumalan armo kohdistui meihin “kaikkiin”, kun Kristuksen kärsimys ja kuolema kattoi koko Jumalan kansan ylitsekäymiset ja synnit kaikkialla maailmassa juutalaisista alkaen.

“Hän, jonka tähden kaikki on ja jonka kautta kaikki on” = Jumala. Mistä lasten paljous on tullut? Osittain VT: sta, ne, jotka uskoivat Jumalan lupaukset kuten Aabraham, uskon isä, osittain ne, jotka ovat syntyneet ja syntyvät evankeliumista veden ja Hengen kautta. Pojan kärsimys ja kuolema ovat tehneet Jeesuksen uskovien “autuuden ruhtinaana” “(αρχηγος της σωτηριας)” täydelliseksi. Se tarkoittaa tien aukaisijaa (Miika 2: 13), “uskon alkaja ja täyttäjä, Jeesus” (12: 2)

Ensimmäisessä kristologisessa opetuksessa (1: 1 -2: 18) esitellään “pelastuksemme päämies” (αρχηγος της σωτηριας 2: 10), Jumalan oma Poika. ”Päämies” oli Kreikan kaupunkivaltioiden itseymmärryksessä kaupungin perustaja ja sitä ohjaava kapteeni. Sellainen kaksoisasema annettiin eri jumalille kuten Ateenassa Pallas Athenelle, viisauden, tiedon ja sotataidon jumalatar. Miika 1: 13 kutsuu pakkosiirtolaisuuteen joutuvaa Laakiin kaupunkia tytär Siionin ”synnin aluksi” (LXX: αρχηγος αμαρτιας, Vulgata: ”principium”), sellaiseksi, joka istutti synnin ja ylläpiti sitä Siionissa.

LXX: ssa sotajoukkojen päällikkö käännettiin tällä sanalla. UT: ssa ”päämies”(αρχηγος) on Kristus: ”Päämies ja Vapahtaja” (Apt. 5: 31); ”elämän ruhtinas” (Apt. 5: 31). Hebr: ssä Kristus on päämiehenä ”pelastuksen Päämies” (Hebr. 2: 10); ”uskon alun ja täyttymyksen Päämies” (Hebr. 12: 2), uskon pääkohteena, esikuvana ja uskon perustajana ja antajana. ”Päämies perustaa, laittaa alkuun (”principium”), johtaa eteenpäin ja vie päätökseen. Kun kristityiltä kysyttiin heidän kaupunkinsa perustajaa ja suojelijaa, heidän yhdyskuntansa oli taivaassa (Fil. 3: 20): ”Meillä on yhdyskuntamme taivaissa, ja sieltä me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta”.

Hebr: n 1. luvussa kohdataan Kristuksen jumaluus. Hbr 2: ssa kohdataan hänen inhimillinen luontonsa. “Pelastuksen päämies” tarkoittaa Kristuksen ihmisluontoa: Kristus on ensimmäinen kuolemasta pelastunut ja sellaisena uskon alku ja sisällys. Tien aukaisija on samalla itse pelastuksen tie, jonka hän itse kulki perille saakka. Kun on uskon kautta hänessä, on tiellä, joka kuljettaa perille. Jeesus ei ole vain jättänyt jälkiä, joita seuraten voi kulkea, vaan hän tienä nostaa, kantaa ja pelastaa (Jes. 46: 4).

Tällainen pelastukseen kuljettava tie eroaa täysin gnostilaisuuden vaarallisesta tiestä läpi eksyttävän labyrintin ja sen hirviöiden.

,

“Tie” on yleinen uskonsuunnan ja filosofian koulukuntien itsenimitys. Myös Jeesus ja varhaiset kristityt UT: ssa puhuivat “tiestä” ja sen kulkijoista. VT: ssa Jumalan lupaama pelastus on tie: “Ja siellä on oleva valtatie, ja sen nimi on "pyhä tie": sitä ei kulje saastainen; se on heitä itseänsä varten. Joka sitä tietä kulkee, ei eksy - eivät hullutkaan” (Jes. 35: 8). Gnostilaisuuden tie kulki alhaalta ylös. Se oli tiedosta (γνωσις) osallisille valioyksilöille, ei rahvaalle eikä mieleltään vajavaisille. Jumalan tie laskeutui alas Kristuksessa. Se tie kuljettaa perille. Tielle tullaan puhdistumisen kautta, ei omin voimin.

2: 11 -13: Pyhittäjä, Kristus, on alkuisin Isästä Jumalasta. Inhimillisellä luonnollaan hän on on myös samaa luontoa kuin ihmiset. Siksi Kristus pyhittäjänä ja ihmiset pyhitettävinä ovat alkuisin yhdestä eli Jumalasta. Se ei ole vain sielujen sukulaisuutta vaan todellista lihan ja veren sukulaisuutta perheenjäsenten välillä veljinä ja lapsina. ”Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä" (ps. 22: 23). Kristuksen kuolema on seurakunnan alku. Se on samalla pyhä jäännös: “Katso, minä ja lapset, jotka Herra on minulle antanut, me olemme Herran Sebaotin merkkeinä ja ihmeinä Israelissa” (Jes. 8: 18).

Kristus ottaa enkelien sijasta heikot ihmiset huomaansa. Siksi hän Jumalana omaksui ihmisluonnon: ” Koska siis lapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä samantapaisesti osalliseksi” (2: 14). Kristuksen ja syntisen ero ilmenee sanassa “samantapaisesti” (Biblia: “hän myös”) (παραπλεσιοως). Se on eri kuin v: n 1938 käännös ”yhtäläisellä tavalla”. Ihmisten lihan ja veren osallisuudesta puuttui Kristukselta synti ja synnillisyys. Ihmisen lihassa Poika kohtasi ihmisten kamalimman vihollisen, kuoleman. Hän taittoi kuoleman aseen, synnin ja voitti kuoleman nousemalla kuolleista.

Kristuksessa Perkeleen oli viimein kohdattava orjuuttamansa ihmiskunnan synnitön liha ja veri ja tultava voitetuksi. Kuoleman puu, risti koitui Perkeleen kuolemaksi, kuten oli Goljatille koitunut hänen raskas miekkansa, kun David katkaisi sillä hänen kaulansa.

“Orjuuden alaiset” (ενοχοι δουλειας) (2: 14), ”johonkin sidottu”, ”jonkin alainen”, ”syyllinen”. Ihmiset eivät ole vain kovan onnen tähden joutuneet Perkeleen valtaan ja kuolemanpelon orjuuteen. He ovat Jumalan vanhurskaan oikeuden mukaan syyllisiä osaansa. Siksi vanhurskauttaminen on ensiksi oikeusasia Jumalan edessä, joka tuottaa viattomuuden ja sen kanssa autuuden kaikki muutkin Jumalan antamat lahjat ja edut. Silti Perkeleellä ei ole koskaan ihmiseen oikeutta, koska ihminen on Jumalan kuva (”imago Dei”).

Hebr: n vastaanottajat tarvitsivat opetusta kuolemanpelon voittamisesta, koska juuri kuolemanpelko oli heidän kiusauksensa, joka sai heidät vetäytymään taemmaksi Rooman vainojen riehuessa. Heidän oli opittava taistelemaan ja tunnustamaan ”verille asti”: “Silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. … Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan” (12: 2. 4). Pelkuruus, kieltäminen on synti.

”Aabrahamin siemen” (2: 16) on oikean uskon kansa. Se ei ole ylivertaisten, ylpeyttä nostattavien sankari- ja rotuominaisuuksien kansa. Se ei ole edes mikään valiojoukko, koska se syntisenä tarvitsee heikkoja ja huonoja rohkaisevan Pelastuksen päämiehen: ”Että hänestä tulisi laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi tehtävissään Jumalan edessä, sovittaakseen kansan synnit. Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa” (2: 17 -18).